Elävää kulttuuria- Hans Alfreds
Vielä 1950 luvun Suomessa ihmiset matkustivat yleisesti kuorma-autojen lavoilla yhdessä muun tavaran ja jopa eläinten kanssa. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja mm. lainsäädäntö estää tällaisen menettelyn. Toisin on Dominikaanisessa Tasavallassa.
Koin jonkinlaisen utuisen takautuman seisoessani kuorma-auton lavalla yhdessä 12 muun matkakumppanini kanssa – tarkoitan siis suomalaisia matkakumppaneita – lisäksi olivat vielä paikalliset asukkaat ja matkan varrelta muut kyytiin nousseet, enemmän tai vähemmän satunnaiset matkustajat. Tunnelmassa ja tilanteessa oli jotakin tutunomaista, joka nousi kaukaa menneisyydestä. Matkan kuluessa selvisi, että kokemuksilla ei sitten muuten ollutkaan paljon yhteistä.
Rio Limpioon matkustavat tietävät, että Loma de Cabrerassa on noustava pienempiin, maastokelpoisempiin ajoneuvoihin, koska suurin osa loppumatkasta on melko mutkaista ja mäkistä taivalta. Joku on keksinyt laittaa seipäät pystyasentoon, näin saadaan lavalle mahtumaan kaksi kertaa enemmän. Ihmiset matkustavat siis seisten. Tämä on hyvä ratkaisu senkin vuoksi, että näin he tukevat toinen toistaan myötä- ja vastamäissä, sitä paitsi jalat ovat paljon joustavampi elementti, kuin vaikkapa takamus.
Logistisesti ajateltuna, sellaista määrää ihmisiä ja matka- yms. tavaroita ei kerta kaikkiaan olisi voinut mahtua pienen kuorma-auton lavalle, puhumattakaan matkan varrelta kyytiin nostetuista riisisäkeistä, viljelijöistä, papeista yms.
Ensi vaikutelma on sellainen, että dominikaanit, varsinkin syrjäisemmillä seuduilla, ovat säilyneet amerikkalaisen markkinatalouden pahimmilta vaikutuksilta – toistaiseksi.
Toisaalta, mitä tulee yksittäisen asukkaan jättämään ns. hiilijalanjälkeen, niin erilaisten kevytmoottoripyörien lukumäärä on kyllä valtava.
Duvalier, Trujillo, Castro, siinä nimiä, jotka nousevat mieleen Karibian saaria ajateltaessa.
Orjuutta, häikäilemätöntä diktatuuria, alkuperäiskansojen tuhoa, tämä kaikki on myös dominikaanisen kansan menneisyydessä.
Dominikaanit ovat mielenkiintoinen sekoitus eri kansoista. Heissä voi nähdä espanjalaisuuden voimakkaan vaikutuksen, mutta myös saaren alkuasukkaiden, Taino - intiaanien ja afrikkalaisten kansojen piirteitä. Voimakkaimmin tuo afrikkalainen perintö tulee esille heidän tavassaan tuottaa rumpumusiikkia, siinä on jotakin hypnoottisen alkukantaista, joka vetoaa syviin, alitajuisiin ihmismielen kerroksiin ja jota kerran kuultuaan jää kaipaamaan.
Heissä on myös ripaus jotakin sisäänpäin kääntynyttä, etten sanoisi melankolisuutta ja tämän ominaisuuden tunnistaminen tuottaa suomalaisille aina suurta iloa ja myötätuntoa.
Istuimme eräänä iltana kyläjuhlassa, jossa esiintyi paikallinen rumputrio.
Miehet astuivat hiljaisina pimeydestä nuotion valopiiriin, asettivat suuret rummut jalkojensa väliin ja kumartuivat hieman kaarevasti niiden ylle. Trooppisen, sysimustan pimeyden ympäröimässä, nuotioiden liekkien valaisemassa tapahtumassa oli hiljainen, latautunut odotus.
Ensimmäisistä lyönneistä lähtien oli tuntu, kuin ääni olisi noussut maan uumenista, kutoutunut kaiken elollisen lävitse niin, että aineellinen maailma menetti merkityksensä ja puhtaasti henkinen tietoisuus jäi jäljelle. Tällainen henkinen kokemus yhdistää voimakkaasti ihmiset, riippumatta heidän inhimillisestä taustastaan. Kysymyksessä on ilman muuta jonkinlainen sosiaalis-taiteellinen peruskokemus.
Kehittyneissä, teollisissa maissa on alettu uskoa, että erilaisilla videoilla ja stereoilla voitaisiin tuottaa samanlaisia kokemuksia, mutta parhaimmatkaan sähköiset äänentoistolaitteet eivät pysty luomaan sellaista tunnelmaa, joka syntyy elävien ihmisten välillä tässä ja nyt.
Rio Limpion ja Dominikaanisen Tasavallan ihmisillä näyttää olevan jäljellä sellaista elämän läheisyyttä ja sellaisia inhimillisiä ominaisuuksia, joita mm. me suomalaiset joudumme jo etsimään muualta. Toivottavasti heillä on voimaa ja onnea säilyttää näitä piirteitä vielä pitkään.
