Julia Somero: Uuden ajan löytöretkeilijä

Uuden ajan löytöretkeilijä

”Dear passengers, we are landing in 20 Minutes to…” Siis mitä? Ollaanko jo Atlantin yli? Heräsin syvästä unesta lentokoneessa joka oli viemässä minua takaisin kevättalviseen Suomeen. En voinut uskoa että 4 kuukautta Rio Limpiossa hedelmäpuiden katveessa oli tällä erää jo menneisyyttä. Alkoi ”paluusopeutuminen”.

Mitä kaikkea ihminen kokee ja kohtaa elämänsä aikana, ja miten vähän siitä kaikesta jää loppupeleissä käteen, muistiin tai pikemminkin tietoiselle tasolle. Matkustaminen avartaa, sanotaan. Ei rikastuta lompakkoa vaan sisäistä maailmaa, ehkä luovuuttakin. Mitä kaikkea se sitten kenellekin tekee, mutta mielestäni suurin pointti on, jääkö jostakin matkasta jotakin mukaan pidemmän päälle. Matkustaminen kylvää monia siemeniä meihin, nähtäväksi vain jää lähtevätkö istutetut siemenet itämään. Saamme ikään kuin monia uusi työkaluja tutkia maailmaa ja itseämme, mutta mitä näille uusille työkaluille tapahtuu matkan jälkeen? Päätyvätkö ne matkalaukun purun yhteydessä ”työkalupakkiimme” jonka sitten pian jo unohdamme, vai otammeko jotkut työkalut jokapäiväiseen käyttöömme. Se on itsestämme kiinni, sisäisistä ja ulkoisista voimistamme. Inspiraatiosta ja intuitiosta.

Päällimmäisenä ajastani Centro Verdessä, vuorten ja hedelmäpuiden ympäröimässä luonnossa on mieleen jäänyt kaiken elävyys. Miten tunsin olevani täydesti elävä, puhtaassa elämässä kiinni. Omissa voimissa, vapaasti ja rennosti. Yksinkertaisesti: paluu juurille.
Myös luonnon voima puhutteli ja sai aikaa ihmetystä, jopa hämmästystä sekä valtavaa kiitollisuutta kaikkea sitä kohtaan mitä luonto voi meille tarjota. Mitä kaikkea voimmekaan saada aikaan yhdessä luonnon kanssa työskennellessämme, esimerkiksi puutarha kaikkine muotoineen, ja mitä kaikkea luonto meille jo tarjoaa niin sanotusti valmiina, vain yhtenä esimerkkinä vesiputoukset ja niiden ympäristö.

Aikani Centro Verdessä resonoi minussa ja paljon. Se myös ikään kuin päivitti minut uusimpaan ja parhaaseen mahdolliseen itseeni, kuka juuri nyt olen. Kun oli aikaa, tilaa ja rauhaa ajatella ja vain olla, pystyin käsittelemään vanhoja asioita ja päästämään niistä irti. Puhdistumaan, uusiutumaan. Samalla luonnossa viettämäni aika sai herätettyä syvältä minusta uusia asioita, tai pikemminkin vain asioita joita en vielä tiennyt minussa olevan. Matka oli kuin sisään- ja uloshengitys. Asioiden sisäistäminen, niiden tarkastelu, sisäinen laajeneminen niin kuin keuhkot hengittäessä laajenevat, mistä sitten seuraa pienen pieni pysähdys ja taasen uloshengitys, kaikesta irti päästäminen.

Matka herätti myös sisäisen lapseni eloon. Tunnen kuinka silmäni ovat syttyneet loistamaan syvältä sisimmästä, ja katselen taas uudella tavalla tätä ihmeellistä maailmaa. Myös suhtautuminen asioihin pienellä leikkimielisyydellä, ei liialla vakavuudella tekevät elämästä paljon helpompaa ja yksinkertaista. Tuntuu kuinka olisin laajentunut joka suuntaan valtavasti kaikilla tasoilla. Se olo, kun olimme kävelemässä Naranhiton vesiputoukselta takaisin ja aloimme juosta paikallisen nuoren oppaan kanssa ylämäkeä ihan vain siksi, että se tuntui hauskalta idealta, kuvastaa hyvin tätä leikkimielisyyttä, lapsenomaisuutta. Aikuismaisen loogisesti ajateltuna siinä ei ollut mitään järkeä, mutta se oli vain niin hauskaa että emme melkein pystyneet juoksemaan nauraessamme. Olin täysin elossa ja siinä hetkessä, joka askeleessa jonka juoksimme ylämäkeä vatsat kippurassa käsi kädessä.

Vapaaehtoisena kaiken sisäisen kokemisen ja oppimisen lisäksi on tietysti myös itse työt. Erilaiset työskentelymahdollisuudet ovatkin Centro Verdessä erittäin laajat. Oikeastaan se on vain itsestä kiinni mitä haluaa tehdä ja toteuttaa, kuitenkin keskuksen sekä paikallisten ensisijaiset tarpeet ja prioriteetit huomioiden. Pääsin tutustumaan dominikaanikeittiöön ja tulella kokkaamisen saloihin Centro Verden kokin Lurdesin opastuksella. Miten ruoan arvostus nousi taas huimasti kun näki vierestä koko prosessin; miten ruoka tulee luonnosta kokkauksen kautta ruokapöytään ja päätyy siitä vatsaan. Keittiön ja reseptien kirjoittamisen lisäksi pääsin tekemään vaikka ja mitä. Esimerkkeinä minulle uusina ihmeellisinä asioina olivat Calliandraus (machetella, viidakkoveitsellä, laajalle rehevöityneen ja hedelmäpuiden kasvua hidastavan Calliandra-puun raivaaminen), tervan teko joka olikin aikamoisen pitkä prosessi, ja minkä päätöksenä pääsimme tervaamaan Cabanoita (mökkejä joissa nukumme Centro Verdessä). Hedelmäpuiden sekä puutarhan hoito ja lannoittaminen, kompostin teko, istuttaminen ja kylväminen, erilaisten puiden kaataminen erilaisiin tarpeisiin (muun muassa bambua bambuverhoihin)… olivat myös arkea Centro Verdessä. Mainittakoon vielä korujen teko (paikallisista, erivärisistä siemenistä), hedelmäpuiden istutus kylään, ekoturismi-ideointi, luolan kaivaminen.. Oli myös todella kiinnostavaa päästä tutustumaan ja näkemään paikallisten yhteys luontoon. Esimerkkinä se, miten kylväminen ja puiden kaataminen on suoraa liittyneenä kuunkiertoon, ja ei ole ollenkaan yhdentekevää milloin kaadat puun joka on tarkoitettu talon tekemiseen. Näin jälkeenpäin katsottuna myös erilaiset retket ja vaellukset, tarkoituksena kartoittaa lähialueita, ovat myös jääneet syvästi mieleen. Ehkä huikeimpana kokemuksena oli Nalga de Macon valloitus, ne viimeiset kaksi tuntia ylös huipulle kirjaimellisesti röpelöistä kallion reunaa kiiveten, mutkaisia ja vuorikasvillisuuden rehevöittäneitä polkuja, maisemina lähivuoret ja laaksot sekä valkoiset pilvet joiden lomasta aurinko toi säteitään.

Millaista on sitten ollut palata takaisin Suomeen? No, huomaahan sitä muuttuneen, tai pikemminkin kehittyneen, menneensä eteenpäin. Ei vielä aina löydä sanoja kuvaamaan miten sitä on muuttunut, eniten sen huomaan tilanteissa ja omassa suhtautumisessa tai käytöksessä. Ensimmäiset viikot tuntuivat jopa ahdistavalta kun oli suurimman osan päivästä sisällä, olinhan tottunut olemaan kaiket päivät ulkona luonnossa. Olin kuin vankilassa. Tuntui kuin se elämä, elämänvoima, minkä kanssa tulin takaisin haalistuisi päivä päivältä. Miten neljän seinän sisällä myös oma mieli tuntui kapenevan ja supistuvan. Parasta oli kun pääsi puhumaan kokemuksistaan, ja ylipäätään käymään hyviä keskusteluja ihmisten kanssa. Tunsi taas samaa eloa, niin ruumiissa kuin ajattelussa. Myös päivittäinen liikkuminen on tullut vieläkin tärkeämmäksi elämää ja rytmejä. En pysty enkä halua vain istua päivääni sisällä, saati sitten toljottaa tietokoneen kalpeaa ja elotonta valoa ja antaa teknologian imaista elinvoimani, vaikka intranetiä toki käytän, mutta vain itselle sopivin annoksin. On ollut myös hauska huomata, että Rio Limpiosta ja Centro Verdestä puhuessa tulee edelleen se suuri innostus, ilo, elävyys koko olemukseen. Muistan taas miltä tuntui olla luonnon helmassa, vapaasti ja rennosti, läsnäolossa. On kuin olisi taas siellä hedelmäpuiden luona tekemässä jotain askareita, sytyttämässä tulta, istumassa nuotiolla tähtitaivaan alla…

Läsnäoloa ja voimaa oli aikani Centro Verdessä, mutta tässä tekstissä en enää siihen pureudu, se löytyy aiemmasta kirjoituksesta. Ja sanoisin vain: mene ja koe itse. Tällä hetkellä ajattelen Centro Verden ja kokemukseni siellä kuin joustavana siltana. Matka toimi yhdistävänä tekijänä kahden asian välillä joita en ehkä ennen ollut saanut yhdistettyä yhtä hyvin kuin nyt kaiken siellä kokemani ja oppimani jälkeen. Mennyt ja tuleva tästä hetkestä käsin, sekä sisäinen ja ulkoinen maailma. Ajattelu ja tekeminen, asioiden toteuttaminen. Sain kuin uuden työkalun jolla saan yhdistettyä kaksi asiaa, vastakohtaa, joustavammin yhteen niin, että ne sulautuvat toisiinsa ja nousevat yhdessä korkeammalle, korkeammalle kuin mitä ne voisivat yksin olla. Ehkä sitä voisi kuvailla kuin kultasepän työtä; on sulatettava metallia niin että se on joustavaa ja työstettävissä, taottavissa.
Nyt olen siinä vaiheessa elämäni alkemiaa että osaan sulattaa asioita jotta ne voivat yhtyä, olla jotain vielä enemmän, ja nyt on sitten alettava takomaan, työstämään asioita. Miten saan oppimani asiat esille? Miten saan sisältä nousseen uuden puoleni esille, mihin suuntaan luovuuteni, inspiraationi? Koska siihen mihin keskittää ajatuksensa, voimansa, läsnäolon, se kasvaa, muuttuu.

Katselen ulos ikkunasta Suomen kesäisiin maisemiin. Nyt kun muistelen Rio Limpiota, on se erittäin elävänä mielessä, sisäisyydessäni voimakkaina kuvina ja tuntemuksina. Kaikki se luonnon väriloiste, valo, lämpö… Voima niin luonnossa kuin kylän ihmisissä. Karuakin kauneutta. Jotain sanoinkuvaamatonta; ehkä suomenkielessä ei vain ole sanoja kuvaamaan sitä maailmaa ja hyvä niin. Sanat ovat vain yksi keino ilmaista asioita, ja sanat voivat helposti rajoittaa ja sulkea pois kaiken sen, mitä oikeasti kyseiseen asiaan liittyy. Vaikka kuinka yrittää saavuttaa jonkin asian kerronnalla, tulee itse asia aina olemaan kaiken keskellä, kuin mysteeri, ja tulet vain pyörimään sen ympärillä vaihdelleen katsonta vinkkeliäsi, havaintopaikkaa. Siitä tuleekin mieleen spiraali. Ehkä kokemuksiani voisi vielä kuvailla spiraalina: ensin sisäänpäin ja sitten ulospäin aukeavana. Ja samalla se kohoaa koko ajan ylöspäin laajentuen, hengittäen, sykleittäin.

Vielä lopuksi koostettuna ja langat yhteen vedettynä matkani ja Centro Verde olivat minulle läsnäoloa, voimaa ja asioiden yhteen liittämistä. Se sytytti minussa liekin, sisäisen lapsen. Antoi uusia työkaluja tutkimana tätä maailmaa ja itseäni. Päivitti minut tähän hetkeen ja parhaimpaan mahdolliseen itseeni. Tästä eteenpäin näen kullan joka on nyt joustavaa työstettäväksi, taottavissa, ja olen jo hieman muotoillut sitä haluamaani muotoon. Annan kuitenkin inspiraation ja intuitioni ohjata työskentelyä leikkimielinen pilke silmäkulmassa. Paras mahdollinen tulkoon esiin ja odotan jo innolla milloin pääsen seuraavan kerran Rio Limpioon ja Centro Verdeen vain olemaan, mutta myös tekemään taas uusia löytöretkiä niin kuin Kolumbus aikoinaan saapui Uudelle mantereelle tietämättä mitä kaikkea häntä siellä odotti.

Julia Somero